Rakas sosiaalinen media,

Facebookin Timeline on digiajan lapsen päiväkirja. Historia siitä, minkälaisen kuvan olemme itsestämme halunneet antaa. Opiskeluvuosien tenttiahdistusstatukset ovat asteittain vaihtuneet työhön liittyviin päivityksiin.

Nuoruuden päiväkirjamerkintöjen lukeminen on ehkä nolointa mitä on. Itse olen sitä sukupolvea jonka teinivuosien digitaalinen dokumentointi tapahtui IRC-Galleriassa. Moni on onnellinen, että nämä vuodet eivät ehtineet Timelinelle.

Oletuskuvat, joissa pahvisesta kaljapakkauksesta on melkoista omaperäisyyttä osoittaen tehty hattu. Tai varsinkaan näiden kuvien kommentit.

Timelinea selatessa monet kauhistuivat kuinka avoimesti omasta elämästä on joskus tullut kerrottua. Säikähdys ei liity yksinomaan iän tuomaan varovaisuuteen. Facebookin suosion kasvaessa ihmiset ovat oppineet, että julkista päiväkirjaa on syytä pitää tarkemmin kuin yksityistä.

Toisen päiväkirjaa ei saisi lukea, mutta nyt se on koko homman pointti. Senpä takia suurin osa sosiaaliseen mediaan päivitetystä materiaalista on umpitylsää.

Kuinka moni enää tekee itselleen muistiinpanoja siitä mitä oikeasti ajattelee?

Sen sijaan kerromme muille sellaista mitä oletamme heidän haluavan kuulla.

 

Voi vain ajatella minkälaiseen epätoivoon tulevaisuuden historiantutkijat tulevat vaipumaan tämän muutoksen myötä.

Esimerkiksi presidentti Juho Kusti Paasikiven päiväkirjat olivat aikoinaan julki tullessaan melkoinen tapaus. Jotenkin en usko, että Lasse Männistön Timelinen julkaiseminen herätti samanlaisia väristyksiä lukevan yleisön ja poliittisen historian tutkijoiden parissa.

Paasikiven päiväkirjat olivat kiinnostavia siksi, että niiden sisältöä ei ollut tarkoitettu (ainakaan ensisijaisesti) julkaistavaksi. Ne kertoivat siitä, mitä presidentti oikeasti ajatteli, ketä hän arvosti, ketä halveksi.

Männistön Timeline taas on täynnä asioita, joita nimenomaan kannattaa sanoa ääneen.

Siksi materiaali on, no, ennustettavaa. Sosiaalinen media on kansanedustajalle kuin dynaaminen CV.

Kaikki rakastavat kauhistella niitä jotka ovat netissä kiusallisen avoimia. Ikävä totuus on, että nämä jussiparviaiset ovat niitä jotka tuottavat useimpia kiinnostavan sisällön läväyttämällä päiväkirjansa, eivät ansioluetteloaan, kaikkien nähtäväksi.

 

Kaikkea ei voi silti hallita: päivitystensä sisällön voi valita, mutta muotoilu on omista viestintätaidoista riippuvaista.

Kun kirjoitti rakkaalle päiväkirjalle, kömpelöt lauserakenteet, kuluneet ilmaisut ja kielioppivirheet jäivät omaksi ja ruutuvihon väliseksi salaisuudeksi. Jos lauseensa laittaa Facebookiin, kriitikoina on useampi sata itselle tärkeätä ihmistä.

Taito kiteyttää ajatuksensa ja ilmaista ne kirjallisesti on noussut uudestaan arvoonsa. Meitä arvotetaan ja arvostellaan yhä enemmän arkipäiväisen viestinnän perusteella.

Alle kymmenvuotiaille kannattaakin teroittaa herkeämättömän intensiivistä otetta tuleville äidinkielentunneille. Panostus voi maksaa itsensä takaisin kasvaneena menestyksenä niin sosiaalisessa elämässä, kuin työympyröissä.

Tai sitten kannattaa vaan ladata paljon kuvia.

 

(Kirjoitus on julkaistu Kylteri-lehden numerossa 1/2012)

Mainokset

Tietoja Tuukka Hetemäki

Kirjoittaja kävi internetissä ensimmäisen kerran Aarnivalkean ala-asteen ATK-luokassa 90-luvun puolivälissä. Ohjatusti, Altavistan kautta. Verkkopreesens on vuoden -95 jälkeen hiljalleen vakiintunut. Ilman Altavistaa tai ATK-luokkaa.
Kategoria(t): Yleistä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s