”Aivan saatanan tyhmää jätkiltä.”
Näin kommentoi Kalervo Kummola Urheilulehden uutista Leijona-pelaajien kannabiskäryä. Tai näinkin kommentoi, sillä seuraavana päivänä Kummola linjasi, että uutinen on ”täysi ankka”. Tosin Ylelle oli kommentoitu, että ensimmäisessä doping-testissä olisi saattanut jotain ollakin. Varmuuden vuoksi Jääkiekkoliitto kiisti vielä kaiken tiedotteessaan.
Liitto haluaa kuitenkin varmistaa, että Leijonat liitetään jatkossakin julkisuudessa pilven poltteluun. Suunnitelmissa on nimittäin Urheilulehden haastaminen oikeuteen, joka tehokkaasti varmistaisi aiheen pysymisen pinnalla pitkään.
Sekavaako? Vain jos arvostaa johdonmukaisuutta. Onhan sitä paitsi tuoreessa muistissa hiihtoväen yli vuosikymmenen jatkunut kuurupiilo median kanssa, jonka rinnalla mikä tahansa kriisiviestintä on onnistunutta.
Silti Jääkiekkoliiton mediastrategia (tai sen puute) kannabiskohun ympärillä tuntuu käsittämättömältä. Jääkiekko ja Leijonat ovat suomalaisen urheilumaailman arvokkaimpia brändejä, joiden markkinointiin on laitettu rahaa ja ammattitaitoa vuosikymmeniä. Ilmeisesti yhtään rahaa eikä varsinkaan ammattitaitoa ole säästynyt viestintään. Tapaus on sitä paitsi jatkoa pitkälle listalle surkeasti hoidettuja mainekriisejä lajin ympärillä.
Viime kuukausina penkkiurheilijat ovatkin luulleet katsovansa Kummelin uusintoja, kun ahdistunut lätkäpomo on ajettu kameroiden eteen. Vastauksissa ovat usein vilahtaneet sanat kuten ”jääkiekkoperhe” ja ”lajin sisäinen koodi” jotka ovat katsojissa herättäneet villejä konnotaatioita Härmän mafiaan.
Onko onnistunut kriisiviestintä käsitteellinen mahdottomuus lajiliitoille? Ovatko urheilupomot niin tottuneet kilttiin kohteluun, että pelikirjat menevät täysin sekaisin, kun toimittajat alkavatkin kysyä myös kriittisiä kysymyksiä?
Ainakaan Amerikassa näin ei tunnu olevan. Koko viime syksyn Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL seisoi työsulun takia. Pelaajayhdistys järjesti säännöllisesti tiedotustilaisuuksia, joissa sorretut työntekijät seisoivat tiiviinä rintamana oikeutettujen vaatimustensa takana. Tilaisuuksia seuratessa saattoi erehtyä seuraavansa Tehy:n taistelua hoitoalan tasokorotusten puolesta, eikä taalamiljonäärien työnseisausta.
Ja oli Lance Armstrongin haastattelusta Oprah Winfreyn ohjelmassa mitä mieltä tahansa, ainakin kyseessä oli harkittu ja hallittu viestinnällinen operaatio.
Suomessa sen sijaan on ilmeisesti ihan sallittua heittäytyä lajin puhemiehen rooliin kuin sivuosaan Pyynikin kesäteatterissa.
Kentälle ei enää amatööreillä ole asiaa. Mitä jos kabineteissakin kokeiltaisiin välillä ammattilaisia?
Diginatiivi 
Paluuviite: Kannabisgate – erään mediaspektaakkelin aikajana | olettekomuutenhuomanneet