Maineriski on ennakoitavissa

Maineriski on ennakoitavissa

Odotan innoissani riskienhallintaa käsittelevän luennon alkua: tulevaisuudentutkijan näkemykset maineriskien ennakoinnista ja hallinnasta kiinnostavat minua.

Sujuvaa suullista esitystä tukevat PowerPoint-kalvot ovat häkellyttävän hienot. Graafinen mallinnus osoittaa, mistä riskienhallintaprosessi tärkeästä vaiheesta parhaillaan puhutaan. Vaikuttaa systemaattiselta, pragmaattiselta ja järkeen käyvältä.

Minun on helppo olla luennoitsijan kanssa samaa mieltä kunnes pääsemme siihen, miten riskin merkittävyydestä päätetään. Yllätyksekseni esityksessä keskitytään vain ihmiseen, omaisuuteen ja ympäristöön kohdistuviin vaaroihin. Maineesta ei ole sanaakaan, vaikka sen voi menettää nopeammin ja näyttävämmin kuin koskaan aikaisemmin!

Esiintyjä ei tunnu tietävän, että maine on yrityksen arvokkain ja haurain omaisuuserä, jonka hallinta on vaikeampaa kuin mikään muu. Eikä maineriskien ennakoiminen, estäminen tai haittojen minimoiminen ole sen vaikeampaa kuin muidenkaan operationaalisten riskien. Se onnistuu systemaattisella työllä, jota median ja ihmisen käyttäytymisen ymmärrys ohjaavat.

Parhaimmillaan maineriskien ennakointi voi olla helppoa ja tuloksellista, sillä tutkimusten mukaan vain noin kolmannes yrityksen mainetta uhkaavista kriiseistä tulee yllättäen. Suurimman uhan muodostaa organisaatio itse: sen johto ja vuosia kyteneet sisäiset kriisinaiheet.

Sosiaalisen median tarjotessa mahdollisuuden valppaiden huomioiden jakamiseen on organisaatioiden vastuullisuus – tai pikemminkin vastuuttomuus – erityisen huomion kohteena. Mainetta uhkaavan kriisin mittasuhteita voi ennakoida asiaan liittyvän tunnelatauksen perusteella. Mitä voimakkaampi tunne ja mitä vahvempi moraalinen närkästys tapahtumaan liittyy, sitä suurempi on julkinen paheksunta.

Kohu paisuu skandaaliksi, jos epäeettinen, laiton tai moraaliton toiminta paljastuu neutraalin tai puhtaaksi väitetyn ulkokuoren alta. Seuraukset ovat päivänselviä silloin kun yritys, organisaatio tai henkilö jää kiinni siitä, että se on pitänyt yllä valheellista julkisuuskuvaa ja elänyt julistamiensa arvojen vastaisesti. Valheen lisäksi skandaali liittyy usein ympäristöön, rahaan tai seksiin, toisinaan näihin molempiin.

Terveellä järjellä pärjää pitkälle.

Kategoria(t): Kohut, Kriisiviestintä, Maine, Yleistä | Kommentoi

Maineen punakynä

Entisenä kielipoliisina tahdon näin Mikael Agricolan päivän jälkilämmöillä kirjoittaa itselleni tärkeästä aiheesta – oikeinkirjoituksesta. Oikeinkirjoitus on yksi kirjallisen viestinnän näkyvimmistä keinoista mokata onnistunutkin sisältö, siksi punakynä on  yksi maineenhallinnan työkaluista.

Mitä isompi yritys, sitä vähemmän saa anteeksi. Tämä lausahdus pitää paikkansa yritysmaailmassa oikeastaan kaikilla osa-alueilla – niin yritysjohtajien mokailuissa, veronkierrossa kuin kielioppivirheissäkin. On siis tärkeää, että kaikkeen kirjalliseen materiaaliin kiinnitetään huomiota. Kirjoitusvirheitä sattuu kaikille, mutta oikoluettu teksti antaa huolitellumman kuvan kuin lyöntivirheitä vilisevä teksti.

Saatan kuulostaa nillittävältä tiukkapipolta, joka suurentelee mainevaurioriskiä. Myönnän toki, ettei väärinkirjoituksesta syntyvä mainevaurio ole läheskään samaa luokkaa kuin vaikkapa Finnairin ja Ilmarisen viime kevään asuntosotku. Väitän kuitenkin, että köyhä, kielioppivirheitä täynnä oleva teksti herättää epäluottamusta. Kaikille varmasti tuttu esimerkki on netin käännösohjelmilla käännetyt roskapostiviestit, esimerkiksi tähän tyyliin: ”Sinä saada iso perintö, heti kun lähettää luottokorttinumero sähköpostilla.” Ei taida oikein vakuuttaa.

Enkä nyt todellakaan tarkoita, että jokin suomalainen yritys kirjoittaisi noin väärin. Halusin vain antaa ääriesimerkin siitä, mikä merkitys oikein kirjoitetulla tekstillä on uskottavuudelle ja sen myötä maineelle. Yhdyssanat, välimerkit ja monipuolinen sanavarasto ovat kaikki omalta osaltaan luomassa mielikuvaa soljuvasta, helposti luettavasta tekstistä, jollaista on mukava lukea. Jos yrityksen julkaisemaa tekstiä (oli se sitten verkkosivuilla, tuotepaketin kyljessä tai tiedotteessa) on vaikeaa lukea ja ymmärtää, hankala tunne muovaa myös mielikuvaa yrityksestä.

Olen Helsingin Sanomien kanssa samoilla linjoilla nimien kirjoittamisessa – kirjoitan erisnimet siten, kuin ne kuuluu suomen kielen sääntöjen mukaan kirjoittaa, enkä siten, miten yritys on itse päättänyt kirjoittaa nimensä. Erityisesti minua raivostuttavat erisnimet, jotka ovat yhdysnimiä mutta joissa ei käytetä yhdysmerkkiä. Näitä nimiä näkee kirjoitettavan joko erikseen tai yhteen siten, että toinen osa alkaa isolla alkukirjaimella (esim. Kukka Makaroni tai LähiTapiola). Tuotteiden ja konseptien nimet ovat herättäneet närää jo aiemminkin, lue esimerkiksi Katleena Kortesuon bloggaus aiheesta.

Tästä aiheesta minulla riittäisi pauhattavaa vaikka kuinka paljon, mutta olen ottanut uuden asenteen suomen kieleen. En pidä itseäni enää kielipoliisina, vaan kieliharrastajana. En tuomitse (paitsi välillä), vaan ymmärrän vahinkoja ja virheitä. Yhtä väittämää en kyllä vieläkään hyväksy täysin kieliopista puhuttaessa: kieli muuttuu. Kieli muuttuu kyllä joiltain osin, emmehän me nykyään käytä samanlaista kieltä kuin Agricola käytti, mutta tietyt kielioppisäännöt säilyvät. Yhdyssanat pysyvät yhdyssanoina, pilkut pysyvät omilla paikoillaan eivätkä sijamuodotkaan katoa mihinkään.

ps. Tämän bloggauksen oikoluki kolme eri kieliharrastajaa. Jos kuitenkin bongaat vielä jotain virheitä, kommenttiosiossa saa päteä.

Kategoria(t): Inhimillistä, Maine, Viestintä | Avainsanat: , , | Kommentoi

#Hashtagittynyt elämä

Kuva: Someecards.com

Kuva: Someecards.

Onko roikkunut liikaa somessa, jos omiin ajatuksiinkin tekee mieli liittää hashtag? #hehheh #hauskaa

Verkkoympäristö on väistämättä jonkin verran muokannut tapaamme kirjoittaa, puhua ja jopa ajatella. Ymmärrämme mitä omituisimpia lyhenteitä, symboleita ja viittauksia, joista kymmenen tai viisitoista vuotta sitten ei olisi ollut aavistustakaan.  Ilkikurisesti silmää iskevä hymynaama tekee mieli raapustaa jo kynälläkin kirjoitetun tekstin perään. Pienempi kuin -väkänen ja kolmonen muodostavat sydämen.

@-merkkiä olemme jo oppineet ymmärtämään arjessa. Miukumauku, kissanhäntä, ampersand, ät-merkki – sellainenkin henkilö, joka ei juuri nettiä käytä, tietää, että @ on se kiemura, joka tulee sähköpostiosoitteeseen. Vuosituhannen vaihteessa vaikutti modernilta ja suorastaan coolilta, jos käytti merkkiä vaikkapa brändin nimessä, mainoslauseessa tai logossa. Nyt meillä on sitten tämä risuaitamerkki, joka on kummitellut puhelimissa jo ennen sosiaalisen median aikaa.

Häsä hiipii kaikkialle

On toistaiseksi vaikeaa sanoa, mistä muodostuu Facebookin tai Twitterin jälkeen tuleva, kieli pitkällä ;-P odotettu ”the next big thing”. Tyrkkyjä seuraavaksi mainstream-välineeksi tuntuu ilmaantuvan lähes viikottain. Paikka on kuitenkin vielä auki. Se, mitä viimeisestä muutamasta vuodesta kuitenkin selvästi jää käteen ja elämään, on maailman hashtagittyminen. ”Häsä” on hiljalleen hiipinyt Twitteristä eri palveluihin. Niin Pinterest, Tumblr kuin Google+, Instagram ja LinkedInkin tunnistavat risuaidoitetun asiasanan. Lähiviikkoina myös Facebook on Wall Street Journalin mukaan ilmoittanut tutkivansa hashtag-tuen käyttöönottoa. Facebook arvioi, että hashtagien avulla voitaisiin parantaa hakutoimintoja ja saada käyttäjä viihtymään sivustolla entistä kauemmin. Pidemmän käynnin aikana kävijä ehtisi toki saamaan eteensä enemmän mainoksiakin.

Hashtag-ilmalaiva. Kuva: Shoppingblog.com

Hashtag-buumi ulottuu jo mainontaan ja visuaaliseen kerrontaan esim. musiikkivideoissa. Julkiseen tilaan ujutetaan entistä enemmän hashtagejä, joko informaatiomielessä, kaupallisin aikein tai ihan vain koristeina. Uutisista muistamme myös viime marraskuussa syntyneen pikkuneidin, joka sai nimekseen Hashtag.

Tekeekö tähän mieli vastata, että ei meillä Suomessa ole ihan tämmöistä villitystä näkynyt? Kyllä sama ilmiö jo hiljalleen täälläkin viriää, vaikkei ehkä yhtä laajana. Suomessa hashtag liitetään toistaiseksi yhä kiinteästi Twitteriin. Ja siihen vanhaan näppäinpuhelimeen.  Ylen pioneerityö on paitsi opettanut meidät tviittaamaan tietyllä hashtagillä, jotta saisimme kommenttimme tv-ruutuun, myös antanut kuolevalle teksti-tv:lle jatkoaikaa tviittien välittäjänä ja tv:n katselun sosiaalistajana.  Aktiivitviittaajat ovat jo vähän kyllästyneitä social television -innostukseen ja purnaavat, kun #vainelämää, #HHU, #TVOF ja #suoralinja täyttävät feedit. #sori #yrittäkääkestää

Koulutan toisinaan vasta-alkajia käyttämään Twitteriä. Yleisin kysymys alkeita opettelevalle liittyy usein nimenomaan hashtagiin – siitä jäädään keskustelemaan pitkäksikin aikaa. Mikä ihme se edes on, miten sitä käytetään ja miksi pitäisi käyttää? Ja toden totta on sekin, että merkille ei toistaiseksi ole edes vakiintunutta suomenkielistä sanaa.  Ei käydä tätä nyt kuitenkaan tässä läpi. Tule kurssille, niin jutellaan asiasta lisää. #mainos

Sittenkin suomalainen? 

Hashtagin historia ulottuu noin viiden vuoden päähän, jolloin digivaikuttaja Chris Messina (@chrismessina) ehdotti Twitter-”ryhmiin” liittyvien keskustelujen merkitsemistä #-etuliitteellä. Risuaita vakiintuikin hiljalleen keskustelujen asiasanoittajaksi ja hakutoimintojen jäsentäjäksi. Kuitenkin jo IRC-palvelussa on aikanaan käytetty samaa merkkiä jäsentämään eri puheenaiheita, ryhmiä tai kanavia. Jollain ajattelutavalla voidaan siis päätellä niinkin, että risuaita on valunut maailmalle mutkan kautta suomalaisinnovaatiosta. Tekstiviesti, Linux, hashtaginkin alkukoti? Suomessa osataan!

Viiden vuoden alkutaival on kuljettanut hashtagin digivelhojen näppäimistöiltä koululaisten ja perheenäitien älypuhelimiin, mainoksiin, tv-ruuduille ja olohuoneisiin. Jäsennämme sillä tiedonhakuamme, seuraamme sen avulla uutisaiheita ja hahmotamme elämän ilmiöitä. Maailma ja ajattelumme hashtagittyvät.

Entä jatkossa? Löytyykö päiväkodista #peipposet, ruokakaupan hyllystä #luomu #leipä, lääkereseptistä #allergia #kolmio, painetusta sanasta #varoitus, henkilökortista #alaikäinen, korvien välistä #surina? Vaihtavatko kirjastot desimaaliluokituksen hashtag-hakusysteemiin? Vaikea sanoa. Jatketaan keskustelua vapaavalintaisella hashtagillä! #mikäoishyvä #diginatiivi?

Lisälukemista ja inspiraatiota:

HashtagTheBlog: The History of the #hashtag

GigaOM: The Short and Illustrous History of #Twitter Hashtags

Yle Uutiset 25.10.2012:  Hashtag vai risuaita – mikä nimeksi tälle #-merkille? 

Kategoria(t): Ilmiöt, Media, Random, Some, Trendit, Twitter, Viestintä | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Vaikka se tekee kipeää, ei haittaa

Kun jokin äkillinen ja yllättävä tapahtuma kohtaa, ihminen ei heti tiedä, mitä ajatella, saati miten tilanteesta selviäisi. Järkytyksen ja pelon tunteita seuraa viha, suru, usein epäusko. Onneksi tilanteeseen sopeutuminen alkaa ihmisellä sisäänrakennetusti heti. Aikaisemmista kokemuksista oppiminen sekä päivittäiset rutiinit nopeuttavat paluuta normaaliin arkeen.

Kun yritystä kohtaa kriisi, kokenut viestintäihminen pääsee nopeasti inhimillisen sokin tai hämmennyksen hetken yli. Hyvin harjoitetut rutiinit ja valmiit suunnitelmat mahdollistavat sen, että suunnitelmallinen toiminta mainevaurion välttämiseksi tai korjaamiseksi alkaa heti. Viestintäihmisen rooliin kuuluu realismin taju, joten toivoa sopii, että tilanteeseen on valmistauduttu pahimman vaihtoehdon kautta. Joskus esiin nousee kysymys siitä, voisiko tämä nyt ketään talon ulkopuolella kiinnostaa.

Screen Shot 2013-03-13 at 3.06.32 PM

Nykyisessä nopeasti muuttuneessa mediamaisemassa usein pieni asia kiinnostaa yksittäistä ihmistä, kuluttajaa, osakkeenomistajaa, asiakasta tai työntekijää. Viesti asiasta leviää nopeasti sosiaalisessa mediassa ja päätyy lopulta uutisotsikoihin. Osa viestintäkriiseistä johtuukin liiallisesta luottamuksesta siihen, että homma on hallussa, sillä eihän tämä nyt ole niin iso juttu.

Ihmisten kyky jaksaa läpi vaikeiden elämäntilanteiden on hyvin erilainen. Myös yrityksien kyky selviytyä kriisistä vaihtelee. Tietoinen ja suunnitelmallinen työ kuitenkin kantaa.

Kriisi on yritykselle ja viestintäfunktiolle mahdollisuus näyttää toteen, että kyllä me osataan. Mikäli yritys kriisin yllättäessä pääsee toteuttamaan jo olemassa olevaa ja yhdessä harjoiteltua kriisiviestintäsuunnitelmaa, alkaa viestintäfunktion merkitys valjeta sillekin, jonka mielestä kaikki sidosryhmät huomioivaan tilanneharjoitukseen hukattiin hyvää työaikaa.

Kriisitilanteen myötä viestintäihmisille karttuu nopeasti mittava määrä kokemusta esimerkiksi mediasuhteiden rakentamisesta ja median kanssa toimimisesta. Aikapaineen alla on hyvä muistaa liiketoiminnan perustietojen taustoittaminen medialle. Helposti unohtuu, että kriisi tarjoaa yritykselle mahdollisuuden tuoda esiin myös positiivisia yritysviestejä. Yritys saa siis tilaisuuden testata ydinviestiensä toimivuuden. Kriisitilanne usein myös pakottaa kirkastamaan sosiaalisen median strategian.

Meistä monelle kriisitilanne, kuten irtisanominen, ero, tai vakava sairaus, on lopulta osoittanut uuden suunnan tai kirkastanut koko elämän tarkoituksen. Selviytymistarinoissa mainitaan vertaistuen suuresta merkityksestä elämän uudelleen suuntaamisessa.

Screen Shot 2013-03-13 at 3.06.57 PM

Yritys voi toimillaan kääntää kriisin siunaukseksi ja kasvattaa mainepääomaa. Kriisin jälkeen syntyy uutta. Niin yritys kuin viestintäihmisetkin ovat kriisin jälkeen entistä viisaampia ja vahvempia.

Kuulin Tekirin asiakastilaisuudessa erään monessa liemessä keitetyn viestintäjohtajan muistuttavan: Olemme kaikki vain ihmisiä. On hyvä muistaa, että ei mikään yhtiö töppää, vaan työntekijät töppäävät. Eivät lehdet kirjoita juttuja, vaan toimittajat kirjoittavat. Eikä suurella yleisöllä ole tunteita, vaan jokaisella suomalaisella on ihan omanlaisensa tuntemukset.

Entisenä viestintäpäällikkönä osasin samaisessa tilaisuudessa eläytyä persoonallisiin kertomuksiin ja tunnustuksellisiin tarinoihin myös epäonnistumisista. Hienoa, että kaiken kokeneet, teflonpintaiset viestintäihmiset jakoivat ajatuksiaan ja tuntojaan avoimesti. Tästä ”viestijöiden vertaistuesta” syntyi suorastaan harras tunnelma.

Kategoria(t): Ilmiöt, Inhimillistä, Kohut, Kriisiviestintä, Maine, Some, Viestintä, Yleistä | Kommentoi

Rakkautta somen aikaan

Toissapäivänä sain treffikutsun. Ei mitkään pikadeitit. Aikaa pyydettiin varaamaan 2 555 päivää. Siinä ajassa olisi tarkoitus körötellä pyörän selässä maapallon ympäri. Ensimmäisenä haasteena olisi selvitä Joulupukin luo Korvatunturille.

Viesti saapui Facebookin kautta Jämsän Shelliltä. Viikkoa aiemmin olin jakanut uutisen turkkilaisesta pyöräilijästä Gurkan Gencistä Kunnotar-kuntoblogini FB-sivuille. Tapasin extreme-miehen Vantaalla Tunturin lehdistötilaisuudessa.

Edessä on seitsemän vuotta, seitsemän mannerta, 84 maata ja 115 000 kilometriä. Muutama vuosi sitten Gurkan päätti myydä yrityksensä osakkeet ja toteuttaa lapsuuden haaveensa matkustamalla rautaisen hevosensa selässä idästä länteen ja pohjoisesta etelään.

Gurkanin seikkailuista ennen vanhaan ”reaaliaikaista” tietoa olisi kuullut ainoastaan hänen äitinsä, kun poika olisi laittanut äidin pyynnöstä joka kolmas kuukausi pullopostia. Ehkä myöhemmin hän olisi julkaissut kirjan, jota olisi osattu arvostaa vasta vuosikymmenien jälkeen.

Vaikka  mies on tien päällä yksin, totaalisen yksin hän ei ole. Yksinäisyyttään hän lievittää ottamalla yhteyttä reaaliaikaisesti ystäviinsä. Gurkanin blogi tavoittaa viikottain 50 000 ihmistä, hänen FB-sivujaan seuraa liki 10 000 ja tviittauksia yli 2 500.

Sosiaalinen media on muuttanut seikkailun luonnetta. Gurkania voi seurata netistä tuntien tarkkuudella. Tämä on myös turvallisuustekijä. Jos todellinen hätä yllättää, avunantajat ovat hetkessä perillä. Puhelimeen ladatusta Couchsurfing-sovelluksesta on helppo etsiä lähin sohva, mikäli ainainen teltassa nukkuminen kyllästyttää.

Gurkan lähettää kuvia reitin varrelta Facebookiin ja Twitteriin. Ympäri maailmaa satelee nanosekunnissa kommentteja, että ”Miten sä Gurkan keskellä talvea tarkenet nukkua teltassa?” Mikäli Gurkan olisi kiinnostunut enemmän kuvaamisesta, hän voisi toivottaa hyvät yöt Instagramin, Flickrin ja Pinterestin kaltaisten kuvapalvelujen sivuilla.

Sosiaalinen media on ennen kaikkea tapa pitää sponsorit tyytyväisinä. Siellä on mahdollisuus kerätä jopa perinteistä mediaa enemmän huomiota ja saada keskusteluyhteys haluttuun kohderyhmään sekä hankkia uusia sponsoreita. Keneenpä ei tekisi vaikutus Gurkanin Linkedin-profiiliin merkityt ominaisuudet.

Mies on rohkea (fearless), koska on pyöräillyt yksin 12 päivässä Gobin aavikon läpi, seikkailunhaluinen (adventure traveller), koska nukkuu mieluummin tien varressa teltassa kuin hotellissa ja päättäväinen (determined to succees), koska Venäjällä hän ei 57 asteen pakkasesta huolimatta luovuttanut, vaan jatkoi matkaa taluttamalla pyöräänsä.

Mitä enempää mieheltä voisi pyytää?

Lapsia.

Niitä hänen äitinsäkin toivoo. Kotiin Ankaraan vuonna 2020 ei ole kuulemma  takaisin tuleminen ilman vaimoa ja lapsia.

Harmi, että pyöräni on lukossa, eikä avaimesta ole tietoa.

Image

Turkkilainen karpaasi on täällä! Vantaalla liputettiin viime viikolla Gurkan Gencin Suomeen saapumisen kunniaksi. Seuraa, miten mies pärjää Suomi-neidon syleilyssä.

Kategoria(t): Inhimillistä, Some | Kommentoi

Super Bowl todistaa tarinoiden voiman

Olen urheilun suurkuluttaja, mutta en ole koskaan onnistunut katsomaan amerikkalaisen jalkapallon kauden huipentavaa Super Bowlia kokonaan. Ihan vain siitä syystä, että se pelataan Suomen aikaa keskellä syvintä yötä. Yleensä olen nukahtanut jo ennen aloituspotkua tai herännyt sohvalta joko kesken puoliaikashow’n tai lopun juhlallisuuksien. Tällä kertaa päätin pysytellä hereillä koko ottelun ajan. Valmistauduin huolellisesti ostamalla kanansiipiä ja muita asiaankuuluvia herkkuja. Sovin maanantaille ensimmäisen palaverin vasta klo 11. Kaikki oli valmista yön valvomista varten.

Mutta miksi Super Bowl on niin suosittu? Miksi sitä katsoo yli 100 miljoonaa ihmistä USA:ssa? Ja miksi minä ja tuhannet muut Suomessa valvomme keskellä yötä kanansiipiemme kanssa, vaikka tiedossa on, että maanantaille on luvassa silmäpussit niin valvomisesta kuin ylettömästä rasvan ja suolan syönnistäkin? Mikä tekee Super Bowlista yhden koko maailman suosituimmista urheilutapahtumista, vaikka siinä pelaavat vastakkain vain kahden yhdysvaltalaisen kaupungin ammattilaisjoukkueet?

Vastaus on tarinat. Super Bowl rakentuu täysin tarinoiden ympärille. Toki kyseessä on vaativa urheilulaji, jossa nähdään upeita suorituksia ja jonka taktisuus on monen mielestä omaa luokkaansa. Mutta maailma on täynnä urheilulajeja, joissa nähdään hienoja suorituksia ja joissa valmentajien taktiikkataulut täyttyvät ihmeellisistä kuvioista. Silti ne eivät kerää läheskään vastaavanlaista suosiota. Jotain erikoista Super Bowlissa on oltava.

Viestintäammattilaisilta on totuttu kuulemaan, että tarinat ovat paras tapa viestiä. Super Bowl todistaa tarinan voiman todeksi.

Ja tarinoita yhdysvaltalainen (urheilu)media todella osaa kertoa. Ennen viime yön ottelua tarinoiden keskipisteessä oli Baltimore Ravensin Ray Lewis, jonka pitkää uraa sekä tarinaa ryysyistä rikkauksiin kerrattiin kyllästymiseen asti. Toinen tarina liittyi joukkueiden valmentajiin. Valmentajat nimittäin sattuivat olemaan veljeksiä, joten mediassa käytiin läpi heidän perhehistoriansa sekä lapsesta asti jatkunut kilvoittelu. Myös koko perhe tuotiin kameroiden eteen. Tarinat kertoivat siitä kuuluisasta amerikkalaisesta unelmasta.

Itse ottelutapahtumassa tarinoilla yhdistettiin kansakuntaa. Alkuseremonioissa esiintyi kouluammuskelusta selvinneistä Sandy Hookin ala-asteen oppilaista koottu kuoro. Ja koko tapahtuma järjestettiin New Orleansin Superdomessa. Paikassa, johon hurrikaani Katrinan vuoksi kotinsa menettäneitä ihmisiä koottiin suojaan vuonna 2005.

Kaikki ottelussa ja sen ympärillä on mietittyä ja suunniteltua. Tarinasta halutaan täydellinen. Jokainen Super Bowl on kaikkien aikojen Super Bowl.

Ja toimiva tarina luo ympärilleen ilmiöitä. Ilmiöt ovat kiinnostavia ja siksi television ääreen keräännytään. Katsojamäärien lisäksi huipussaan ovat roskaruoan myynti ja pitserioiden kotiinkuljetusmäärät. Super Bowl -mainoksista on syntynyt oma ilmiönsä. Niitä katsovat jälkeenpäinkin monet, jotka eivät tiedä itse tapahtumasta juuri mitään. Oma ilmiönsä on myös se, että kaukana Suomessa lähikaupasta loppuvat ottelun aattona kanansiivet (onneksi sain niitä kuitenkin toisesta kaupasta).

Nykyään jokaisen ilmiön keskiössä on sosiaalinen media. Ja siellä huipussaan ovat tietenkin twiittimäärät. Viime vuoden ottelun ratkaisuhetkillä twiitattiin keskimäärin noin 10 000 kertaa sekunnissa (lähde). Oman tweetdeckini virta myös rullasi yöllä vauhdikkaasti, vaikka seurasin ”vain” suomalaisia twiittejä #NFLfi-hashtagilla. Yön ottelussa sattunut puolen tunnin sähkökatkos puolestaan synnytti hetkessä @SuperBowlLights-parodiatilin ja joku Oreon työntekijä ansaitsi (toivottavasti) itselleen palkankorotuksen nerokkaalla reagoinnillaan (ks. alla).

Tarinoiden synnyttämät ilmiöt hyödyntävät siis monia. Ja niitä voi hyödyntää monella tapaa, jos on itse aktiivinen. Parhaimmat viestijät luovat tietenkin itse tarinoita. Super Bowl -tasoon on vaikeaa päästä, mutta pienempikin riittää aluksi.

Ja miten viime yönä sitten kävi? Baltimore voitti ja Ray Lewisin tarina sai oikeanlaisen päätöksensä. Pelattiin jälleen kaikkien aikojen Super Bowl.

Minä puolestani nukahdin toisen puoliajan alussa ja heräsin sohvalta muutamaa minuuttia ennen ottelun loppuhuipennusta. Ja tänään närästää.

Kategoria(t): Ilmiöt, Some, Twitter, Viestintä | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Terveisiä perheestä

”Aivan saatanan tyhmää jätkiltä.”

Näin kommentoi Kalervo Kummola Urheilulehden uutista Leijona-pelaajien kannabiskäryä. Tai näinkin kommentoi, sillä seuraavana päivänä Kummola linjasi, että uutinen on ”täysi ankka”. Tosin Ylelle oli kommentoitu, että ensimmäisessä doping-testissä olisi saattanut jotain ollakin. Varmuuden vuoksi Jääkiekkoliitto kiisti vielä kaiken tiedotteessaan.

Liitto haluaa kuitenkin varmistaa, että Leijonat liitetään jatkossakin julkisuudessa pilven poltteluun. Suunnitelmissa on nimittäin Urheilulehden haastaminen oikeuteen, joka tehokkaasti varmistaisi aiheen pysymisen pinnalla pitkään.

Sekavaako? Vain jos arvostaa johdonmukaisuutta. Onhan sitä paitsi tuoreessa muistissa hiihtoväen yli vuosikymmenen jatkunut kuurupiilo median kanssa, jonka rinnalla mikä tahansa kriisiviestintä on onnistunutta.

Silti Jääkiekkoliiton mediastrategia (tai sen puute) kannabiskohun ympärillä tuntuu käsittämättömältä. Jääkiekko ja Leijonat ovat suomalaisen urheilumaailman arvokkaimpia brändejä, joiden markkinointiin on laitettu rahaa ja ammattitaitoa vuosikymmeniä. Ilmeisesti yhtään rahaa eikä varsinkaan ammattitaitoa ole säästynyt viestintään. Tapaus on sitä paitsi jatkoa pitkälle listalle surkeasti hoidettuja mainekriisejä lajin ympärillä.

Viime kuukausina penkkiurheilijat ovatkin luulleet katsovansa Kummelin uusintoja, kun ahdistunut lätkäpomo on ajettu kameroiden eteen. Vastauksissa ovat usein vilahtaneet sanat kuten ”jääkiekkoperhe” ja ”lajin sisäinen koodi” jotka ovat katsojissa herättäneet villejä konnotaatioita Härmän mafiaan.

Onko onnistunut kriisiviestintä käsitteellinen mahdottomuus lajiliitoille? Ovatko urheilupomot niin tottuneet kilttiin kohteluun, että pelikirjat menevät täysin sekaisin, kun toimittajat alkavatkin kysyä myös kriittisiä kysymyksiä?

Ainakaan Amerikassa näin ei tunnu olevan. Koko viime syksyn Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL seisoi työsulun takia. Pelaajayhdistys järjesti säännöllisesti tiedotustilaisuuksia, joissa sorretut työntekijät seisoivat tiiviinä rintamana oikeutettujen vaatimustensa takana. Tilaisuuksia seuratessa saattoi erehtyä seuraavansa Tehy:n taistelua hoitoalan tasokorotusten puolesta, eikä taalamiljonäärien työnseisausta.

Ja oli Lance Armstrongin haastattelusta Oprah Winfreyn ohjelmassa mitä mieltä tahansa, ainakin kyseessä oli harkittu ja hallittu viestinnällinen operaatio.

Suomessa sen sijaan on ilmeisesti ihan sallittua heittäytyä lajin puhemiehen rooliin kuin sivuosaan Pyynikin kesäteatterissa.

Kentälle ei enää amatööreillä ole asiaa. Mitä jos kabineteissakin kokeiltaisiin välillä ammattilaisia?

Kategoria(t): Yleistä | Yksi kommentti