Vaikka se tekee kipeää, ei haittaa

Kun jokin äkillinen ja yllättävä tapahtuma kohtaa, ihminen ei heti tiedä, mitä ajatella, saati miten tilanteesta selviäisi. Järkytyksen ja pelon tunteita seuraa viha, suru, usein epäusko. Onneksi tilanteeseen sopeutuminen alkaa ihmisellä sisäänrakennetusti heti. Aikaisemmista kokemuksista oppiminen sekä päivittäiset rutiinit nopeuttavat paluuta normaaliin arkeen.

Kun yritystä kohtaa kriisi, kokenut viestintäihminen pääsee nopeasti inhimillisen sokin tai hämmennyksen hetken yli. Hyvin harjoitetut rutiinit ja valmiit suunnitelmat mahdollistavat sen, että suunnitelmallinen toiminta mainevaurion välttämiseksi tai korjaamiseksi alkaa heti. Viestintäihmisen rooliin kuuluu realismin taju, joten toivoa sopii, että tilanteeseen on valmistauduttu pahimman vaihtoehdon kautta. Joskus esiin nousee kysymys siitä, voisiko tämä nyt ketään talon ulkopuolella kiinnostaa.

Screen Shot 2013-03-13 at 3.06.32 PM

Nykyisessä nopeasti muuttuneessa mediamaisemassa usein pieni asia kiinnostaa yksittäistä ihmistä, kuluttajaa, osakkeenomistajaa, asiakasta tai työntekijää. Viesti asiasta leviää nopeasti sosiaalisessa mediassa ja päätyy lopulta uutisotsikoihin. Osa viestintäkriiseistä johtuukin liiallisesta luottamuksesta siihen, että homma on hallussa, sillä eihän tämä nyt ole niin iso juttu.

Ihmisten kyky jaksaa läpi vaikeiden elämäntilanteiden on hyvin erilainen. Myös yrityksien kyky selviytyä kriisistä vaihtelee. Tietoinen ja suunnitelmallinen työ kuitenkin kantaa.

Kriisi on yritykselle ja viestintäfunktiolle mahdollisuus näyttää toteen, että kyllä me osataan. Mikäli yritys kriisin yllättäessä pääsee toteuttamaan jo olemassa olevaa ja yhdessä harjoiteltua kriisiviestintäsuunnitelmaa, alkaa viestintäfunktion merkitys valjeta sillekin, jonka mielestä kaikki sidosryhmät huomioivaan tilanneharjoitukseen hukattiin hyvää työaikaa.

Kriisitilanteen myötä viestintäihmisille karttuu nopeasti mittava määrä kokemusta esimerkiksi mediasuhteiden rakentamisesta ja median kanssa toimimisesta. Aikapaineen alla on hyvä muistaa liiketoiminnan perustietojen taustoittaminen medialle. Helposti unohtuu, että kriisi tarjoaa yritykselle mahdollisuuden tuoda esiin myös positiivisia yritysviestejä. Yritys saa siis tilaisuuden testata ydinviestiensä toimivuuden. Kriisitilanne usein myös pakottaa kirkastamaan sosiaalisen median strategian.

Meistä monelle kriisitilanne, kuten irtisanominen, ero, tai vakava sairaus, on lopulta osoittanut uuden suunnan tai kirkastanut koko elämän tarkoituksen. Selviytymistarinoissa mainitaan vertaistuen suuresta merkityksestä elämän uudelleen suuntaamisessa.

Screen Shot 2013-03-13 at 3.06.57 PM

Yritys voi toimillaan kääntää kriisin siunaukseksi ja kasvattaa mainepääomaa. Kriisin jälkeen syntyy uutta. Niin yritys kuin viestintäihmisetkin ovat kriisin jälkeen entistä viisaampia ja vahvempia.

Kuulin Tekirin asiakastilaisuudessa erään monessa liemessä keitetyn viestintäjohtajan muistuttavan: Olemme kaikki vain ihmisiä. On hyvä muistaa, että ei mikään yhtiö töppää, vaan työntekijät töppäävät. Eivät lehdet kirjoita juttuja, vaan toimittajat kirjoittavat. Eikä suurella yleisöllä ole tunteita, vaan jokaisella suomalaisella on ihan omanlaisensa tuntemukset.

Entisenä viestintäpäällikkönä osasin samaisessa tilaisuudessa eläytyä persoonallisiin kertomuksiin ja tunnustuksellisiin tarinoihin myös epäonnistumisista. Hienoa, että kaiken kokeneet, teflonpintaiset viestintäihmiset jakoivat ajatuksiaan ja tuntojaan avoimesti. Tästä ”viestijöiden vertaistuesta” syntyi suorastaan harras tunnelma.

Kategoria(t): Ilmiöt, Inhimillistä, Kohut, Kriisiviestintä, Maine, Some, Viestintä, Yleistä | Kommentoi

Rakkautta somen aikaan

Toissapäivänä sain treffikutsun. Ei mitkään pikadeitit. Aikaa pyydettiin varaamaan 2 555 päivää. Siinä ajassa olisi tarkoitus körötellä pyörän selässä maapallon ympäri. Ensimmäisenä haasteena olisi selvitä Joulupukin luo Korvatunturille.

Viesti saapui Facebookin kautta Jämsän Shelliltä. Viikkoa aiemmin olin jakanut uutisen turkkilaisesta pyöräilijästä Gurkan Gencistä Kunnotar-kuntoblogini FB-sivuille. Tapasin extreme-miehen Vantaalla Tunturin lehdistötilaisuudessa.

Edessä on seitsemän vuotta, seitsemän mannerta, 84 maata ja 115 000 kilometriä. Muutama vuosi sitten Gurkan päätti myydä yrityksensä osakkeet ja toteuttaa lapsuuden haaveensa matkustamalla rautaisen hevosensa selässä idästä länteen ja pohjoisesta etelään.

Gurkanin seikkailuista ennen vanhaan ”reaaliaikaista” tietoa olisi kuullut ainoastaan hänen äitinsä, kun poika olisi laittanut äidin pyynnöstä joka kolmas kuukausi pullopostia. Ehkä myöhemmin hän olisi julkaissut kirjan, jota olisi osattu arvostaa vasta vuosikymmenien jälkeen.

Vaikka  mies on tien päällä yksin, totaalisen yksin hän ei ole. Yksinäisyyttään hän lievittää ottamalla yhteyttä reaaliaikaisesti ystäviinsä. Gurkanin blogi tavoittaa viikottain 50 000 ihmistä, hänen FB-sivujaan seuraa liki 10 000 ja tviittauksia yli 2 500.

Sosiaalinen media on muuttanut seikkailun luonnetta. Gurkania voi seurata netistä tuntien tarkkuudella. Tämä on myös turvallisuustekijä. Jos todellinen hätä yllättää, avunantajat ovat hetkessä perillä. Puhelimeen ladatusta Couchsurfing-sovelluksesta on helppo etsiä lähin sohva, mikäli ainainen teltassa nukkuminen kyllästyttää.

Gurkan lähettää kuvia reitin varrelta Facebookiin ja Twitteriin. Ympäri maailmaa satelee nanosekunnissa kommentteja, että ”Miten sä Gurkan keskellä talvea tarkenet nukkua teltassa?” Mikäli Gurkan olisi kiinnostunut enemmän kuvaamisesta, hän voisi toivottaa hyvät yöt Instagramin, Flickrin ja Pinterestin kaltaisten kuvapalvelujen sivuilla.

Sosiaalinen media on ennen kaikkea tapa pitää sponsorit tyytyväisinä. Siellä on mahdollisuus kerätä jopa perinteistä mediaa enemmän huomiota ja saada keskusteluyhteys haluttuun kohderyhmään sekä hankkia uusia sponsoreita. Keneenpä ei tekisi vaikutus Gurkanin Linkedin-profiiliin merkityt ominaisuudet.

Mies on rohkea (fearless), koska on pyöräillyt yksin 12 päivässä Gobin aavikon läpi, seikkailunhaluinen (adventure traveller), koska nukkuu mieluummin tien varressa teltassa kuin hotellissa ja päättäväinen (determined to succees), koska Venäjällä hän ei 57 asteen pakkasesta huolimatta luovuttanut, vaan jatkoi matkaa taluttamalla pyöräänsä.

Mitä enempää mieheltä voisi pyytää?

Lapsia.

Niitä hänen äitinsäkin toivoo. Kotiin Ankaraan vuonna 2020 ei ole kuulemma  takaisin tuleminen ilman vaimoa ja lapsia.

Harmi, että pyöräni on lukossa, eikä avaimesta ole tietoa.

Image

Turkkilainen karpaasi on täällä! Vantaalla liputettiin viime viikolla Gurkan Gencin Suomeen saapumisen kunniaksi. Seuraa, miten mies pärjää Suomi-neidon syleilyssä.

Kategoria(t): Inhimillistä, Some | Kommentoi

Super Bowl todistaa tarinoiden voiman

Olen urheilun suurkuluttaja, mutta en ole koskaan onnistunut katsomaan amerikkalaisen jalkapallon kauden huipentavaa Super Bowlia kokonaan. Ihan vain siitä syystä, että se pelataan Suomen aikaa keskellä syvintä yötä. Yleensä olen nukahtanut jo ennen aloituspotkua tai herännyt sohvalta joko kesken puoliaikashow’n tai lopun juhlallisuuksien. Tällä kertaa päätin pysytellä hereillä koko ottelun ajan. Valmistauduin huolellisesti ostamalla kanansiipiä ja muita asiaankuuluvia herkkuja. Sovin maanantaille ensimmäisen palaverin vasta klo 11. Kaikki oli valmista yön valvomista varten.

Mutta miksi Super Bowl on niin suosittu? Miksi sitä katsoo yli 100 miljoonaa ihmistä USA:ssa? Ja miksi minä ja tuhannet muut Suomessa valvomme keskellä yötä kanansiipiemme kanssa, vaikka tiedossa on, että maanantaille on luvassa silmäpussit niin valvomisesta kuin ylettömästä rasvan ja suolan syönnistäkin? Mikä tekee Super Bowlista yhden koko maailman suosituimmista urheilutapahtumista, vaikka siinä pelaavat vastakkain vain kahden yhdysvaltalaisen kaupungin ammattilaisjoukkueet?

Vastaus on tarinat. Super Bowl rakentuu täysin tarinoiden ympärille. Toki kyseessä on vaativa urheilulaji, jossa nähdään upeita suorituksia ja jonka taktisuus on monen mielestä omaa luokkaansa. Mutta maailma on täynnä urheilulajeja, joissa nähdään hienoja suorituksia ja joissa valmentajien taktiikkataulut täyttyvät ihmeellisistä kuvioista. Silti ne eivät kerää läheskään vastaavanlaista suosiota. Jotain erikoista Super Bowlissa on oltava.

Viestintäammattilaisilta on totuttu kuulemaan, että tarinat ovat paras tapa viestiä. Super Bowl todistaa tarinan voiman todeksi.

Ja tarinoita yhdysvaltalainen (urheilu)media todella osaa kertoa. Ennen viime yön ottelua tarinoiden keskipisteessä oli Baltimore Ravensin Ray Lewis, jonka pitkää uraa sekä tarinaa ryysyistä rikkauksiin kerrattiin kyllästymiseen asti. Toinen tarina liittyi joukkueiden valmentajiin. Valmentajat nimittäin sattuivat olemaan veljeksiä, joten mediassa käytiin läpi heidän perhehistoriansa sekä lapsesta asti jatkunut kilvoittelu. Myös koko perhe tuotiin kameroiden eteen. Tarinat kertoivat siitä kuuluisasta amerikkalaisesta unelmasta.

Itse ottelutapahtumassa tarinoilla yhdistettiin kansakuntaa. Alkuseremonioissa esiintyi kouluammuskelusta selvinneistä Sandy Hookin ala-asteen oppilaista koottu kuoro. Ja koko tapahtuma järjestettiin New Orleansin Superdomessa. Paikassa, johon hurrikaani Katrinan vuoksi kotinsa menettäneitä ihmisiä koottiin suojaan vuonna 2005.

Kaikki ottelussa ja sen ympärillä on mietittyä ja suunniteltua. Tarinasta halutaan täydellinen. Jokainen Super Bowl on kaikkien aikojen Super Bowl.

Ja toimiva tarina luo ympärilleen ilmiöitä. Ilmiöt ovat kiinnostavia ja siksi television ääreen keräännytään. Katsojamäärien lisäksi huipussaan ovat roskaruoan myynti ja pitserioiden kotiinkuljetusmäärät. Super Bowl -mainoksista on syntynyt oma ilmiönsä. Niitä katsovat jälkeenpäinkin monet, jotka eivät tiedä itse tapahtumasta juuri mitään. Oma ilmiönsä on myös se, että kaukana Suomessa lähikaupasta loppuvat ottelun aattona kanansiivet (onneksi sain niitä kuitenkin toisesta kaupasta).

Nykyään jokaisen ilmiön keskiössä on sosiaalinen media. Ja siellä huipussaan ovat tietenkin twiittimäärät. Viime vuoden ottelun ratkaisuhetkillä twiitattiin keskimäärin noin 10 000 kertaa sekunnissa (lähde). Oman tweetdeckini virta myös rullasi yöllä vauhdikkaasti, vaikka seurasin ”vain” suomalaisia twiittejä #NFLfi-hashtagilla. Yön ottelussa sattunut puolen tunnin sähkökatkos puolestaan synnytti hetkessä @SuperBowlLights-parodiatilin ja joku Oreon työntekijä ansaitsi (toivottavasti) itselleen palkankorotuksen nerokkaalla reagoinnillaan (ks. alla).

Tarinoiden synnyttämät ilmiöt hyödyntävät siis monia. Ja niitä voi hyödyntää monella tapaa, jos on itse aktiivinen. Parhaimmat viestijät luovat tietenkin itse tarinoita. Super Bowl -tasoon on vaikeaa päästä, mutta pienempikin riittää aluksi.

Ja miten viime yönä sitten kävi? Baltimore voitti ja Ray Lewisin tarina sai oikeanlaisen päätöksensä. Pelattiin jälleen kaikkien aikojen Super Bowl.

Minä puolestani nukahdin toisen puoliajan alussa ja heräsin sohvalta muutamaa minuuttia ennen ottelun loppuhuipennusta. Ja tänään närästää.

Kategoria(t): Ilmiöt, Some, Twitter, Viestintä | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Terveisiä perheestä

”Aivan saatanan tyhmää jätkiltä.”

Näin kommentoi Kalervo Kummola Urheilulehden uutista Leijona-pelaajien kannabiskäryä. Tai näinkin kommentoi, sillä seuraavana päivänä Kummola linjasi, että uutinen on ”täysi ankka”. Tosin Ylelle oli kommentoitu, että ensimmäisessä doping-testissä olisi saattanut jotain ollakin. Varmuuden vuoksi Jääkiekkoliitto kiisti vielä kaiken tiedotteessaan.

Liitto haluaa kuitenkin varmistaa, että Leijonat liitetään jatkossakin julkisuudessa pilven poltteluun. Suunnitelmissa on nimittäin Urheilulehden haastaminen oikeuteen, joka tehokkaasti varmistaisi aiheen pysymisen pinnalla pitkään.

Sekavaako? Vain jos arvostaa johdonmukaisuutta. Onhan sitä paitsi tuoreessa muistissa hiihtoväen yli vuosikymmenen jatkunut kuurupiilo median kanssa, jonka rinnalla mikä tahansa kriisiviestintä on onnistunutta.

Silti Jääkiekkoliiton mediastrategia (tai sen puute) kannabiskohun ympärillä tuntuu käsittämättömältä. Jääkiekko ja Leijonat ovat suomalaisen urheilumaailman arvokkaimpia brändejä, joiden markkinointiin on laitettu rahaa ja ammattitaitoa vuosikymmeniä. Ilmeisesti yhtään rahaa eikä varsinkaan ammattitaitoa ole säästynyt viestintään. Tapaus on sitä paitsi jatkoa pitkälle listalle surkeasti hoidettuja mainekriisejä lajin ympärillä.

Viime kuukausina penkkiurheilijat ovatkin luulleet katsovansa Kummelin uusintoja, kun ahdistunut lätkäpomo on ajettu kameroiden eteen. Vastauksissa ovat usein vilahtaneet sanat kuten ”jääkiekkoperhe” ja ”lajin sisäinen koodi” jotka ovat katsojissa herättäneet villejä konnotaatioita Härmän mafiaan.

Onko onnistunut kriisiviestintä käsitteellinen mahdottomuus lajiliitoille? Ovatko urheilupomot niin tottuneet kilttiin kohteluun, että pelikirjat menevät täysin sekaisin, kun toimittajat alkavatkin kysyä myös kriittisiä kysymyksiä?

Ainakaan Amerikassa näin ei tunnu olevan. Koko viime syksyn Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL seisoi työsulun takia. Pelaajayhdistys järjesti säännöllisesti tiedotustilaisuuksia, joissa sorretut työntekijät seisoivat tiiviinä rintamana oikeutettujen vaatimustensa takana. Tilaisuuksia seuratessa saattoi erehtyä seuraavansa Tehy:n taistelua hoitoalan tasokorotusten puolesta, eikä taalamiljonäärien työnseisausta.

Ja oli Lance Armstrongin haastattelusta Oprah Winfreyn ohjelmassa mitä mieltä tahansa, ainakin kyseessä oli harkittu ja hallittu viestinnällinen operaatio.

Suomessa sen sijaan on ilmeisesti ihan sallittua heittäytyä lajin puhemiehen rooliin kuin sivuosaan Pyynikin kesäteatterissa.

Kentälle ei enää amatööreillä ole asiaa. Mitä jos kabineteissakin kokeiltaisiin välillä ammattilaisia?

Kategoria(t): Yleistä | Yksi kommentti

Leffateatterin hinta: uskoa, toivoa, rakkautta

Helsingin Töölössä 1938–1984 toimineen AXA-elokuvateatterin tilat tulivat vastikään myyntiin, ja pienessä piirissä syntyi idea ostaa ne porukalla. Miten romanttinen ajatus! On vain yksi mutta. Teatterin ostoon tarvitaan miljoona euroa. Some-aikakaudella siihen ei kuitenkaan kannata lannistua.

AXA

“Oma elokuvateatteri” on juuri sellainen sanapari, joka saa helposti siivet sosiaalisessa mediassa. Siihen liittyvä positiivinen tunnelataus on virkistävää vaihtelua maailmassa, jossa yleensä eniten näkyvyyttä saavat “kriisi-“ ja “kohu-“ alkuiset otsikot.

Kymmenessä päivässä AXA-teatterin Facebook-sivulle on liittynyt yli kaksi tuhatta tykkääjää. Paitsi viestintä, myös rahoitus hoituu sosiaalisen median avulla, kun tavoitepotista suurin osa pyritään saamaan kasaan joukkorahoituksen keinoin. Se tarkoittaa, että kuka tahansa voi ryhtyä elokuvateatterin omistajaksi 90 eurolla. Nyt vajaa viikko rahoituskampanjan alkamisen jälkeen paikkansa on lunastanut yli 250 elokuvan ystävää. Yrityksille AXA-hanke on tilaisuus saada myönteistä julkisuutta tonnilla tai enemmällä, ja mesenaatin statuksen voi lunastaa 50 000 eurolla.

Inhorealistit nyrpistelevät nenäänsä: liian kunnianhimoinen tavoite, ei toimi! Perinteinen media on vastannut sosiaalisen median toiveikkaaseen innostukseen pääasiassa päätä puistelevin analyysein. (Ainakin Veli-Pekka Lehtonen, HS 9.1.2012 ja Kalle Kinnunen, SK 12.1.2013.) Kriittiset huomiot kaatavat kylmää vettä hankkeen niskaan. Kannattaako siis lakata yrittämästä?

Jos hankkeen pyörittäjät saavat rahat kasaan, se on osoitus kansalaisyhteiskunnan ja somen todellisesta voimasta. Jos hanke ei toteudu, rahat palautetaan. Onko mitään menetettävää?

AXA_2

Joukkorahoitusprojekti voi onnistua vain, jos positiivinen henki pysyy yllä ja tarpeeksi moni uskoo hankkeeseen. Se vaatii säännöllistä ja tunteisiin vetoavaa viestintää, kannustavia esimerkkejä ja uskottavia kasvoja tai brändejä mesenaateiksi tai sponsoreiksi. Tehokkaimmin viesti välittyy suusta suuhun eli some-maailmassa seinältä seinälle. Miljoonan euron keräämiseen tarvitaan jo pieni Haavisto-ilmiö.

Juuri sosiaalinen media tarjoaa niitä väyliä, joista ruohonjuuritason demokratiasta ja toimivasta kansalaisaktivismista haaveilevat ovat aiemmin vain uneksineet. Sanoivat skeptikot mitä tahansa, somesta on tullut ihan oikea media. Somea ei kannata väheksyä, koska siellä trendit syntyvät, siellä tähdet nousevat ja laskevat, tiedot vuotavat ja kärpäset muuttuvat härkäsiksi. Ja vähän kreisitkin unelmat voivat toteutua.

Kategoria(t): Ilmiöt, Inhimillistä, Some, Trendit, Viestintä, Yleistä | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

5 vinkkiä visertelyyn – alkeisjatkotaso

Twitterin käyttö on yleistynyt. Varovaisen arvion mukaan Suomessa olisi noin reilut 300 000 profiilia, joista aktiivisesti tviittaa kymmeniä tuhansia. Joukoomme liittyivät hiljaittain esimerkiksi Jari Sarasvuo ja Tampereen tuleva pormestari Anna-Kaisa Ikonen, tervetuloa! Kiinnostavaa seurata miten käy alkuinnostuksen jälkeen. Etenkin poliitikoilla on ollut tapana tviitata ahkerasti vain vaalien alla.

Omien alkukokemuksieni jälkeen olen hieman viisastunut visertelyn maailmassa, joten tässä jatkoa aikaisemmalle vasta-alkajan vinkkilistalleni.

Vinkki 1: Hyödynnä hashtagejä

Jos haluat, että juuri sinun tviittisi löydetään ja haluat kasvattaa verkostojasi, lisää tviittiisi aiheeseen sopiva hashtag. Talveen sopivat esimerkiksi #lumijumi ja #sää. Urheilua seuraavien suosikkeja lienevät #smliiga ja #mestis. Itse käytän tviitatessa usein #ruoka ja #luomu avainsanoja, jotka toimivat hyvin myös kiinnostavien tviittien etsimisessä. Voit myös keksiä vitsikkäitä #huonovitsi tai ihan millaisia hashtagejä vain haluat.

Vinkki 2: Ole läpinäkyvä

Kun mielesi tekee kommentoida kiinnostavaa tviittiä, suoranaista kopiointia suotavampaa olisi uudelleentviitatessa kirjoittaa RT ja sen perään alkuperäisen tviittajan profiilinimi. Samalla annat kunnian sille kenelle se kuuluu, sillä uudelleentviittaukset jäävät näkyviin Twitter-tilin Connect-osioon. Omien tviittieni uudelleentviittauksista kiitän usein Favorite-toiminnolla. Joskus myös vastaan tviittauksella, jossa kiitän uudelleentviittauksesta. Ja kun joskus saan itse tälläisen viestin, tulen hyvin iloiseksi.

RT_esimerkki

 

 

 

Vinkki 3: Lyhennä ja vielä lyhennä

Aluksi oli jopa vaikeaa typistää sanottavansa 140 merkkiin. Ja näin kävi etenkin jos uudelleentviittaamani tviitti ja sen linkki olivat valmiiksi maksimipitkiä. Ei hätää. Netistä löytyy bitly-palvelu, joka muun muassa lyhentää pitkät nettilinkit vain muutamaan merkkiin. Opettele myös käyttämään yleisimpiä lyhenteitä kuten esimerkiksi RT (uudelleentviittaus) tai FF (FollowFriday).

Vinkki 4: FollowFriday

Perjantaisin on tapana antaa seurantasuosituksia #FF tai #ff  hashtageillä. FF tulee sanoista FollowFriday. Tämän suosituksen voit itsekin tviitata inspiroiville tai asiantunteville keskustelijoille, tai muuten vain lukemisen arvoisia juttuja tviittaaville. Ja koska uusia hashtagejä voi kuka vain keksiä, olen nähnyt käytettävän myös #FT (FollowThursday) suosituksia.

Vinkki 5: Tweetdeck-työkalu

Kun alkaa tuntua, että et ehdi pysyä kiinnostavien tviittauksien tahdissa, kokeile Tweetdeck-työkalua, joka kokoaa yhteen useita näkymiä (tai profiileja). Näkymän voit räätälöidä sopivaksi itsellesi. Tweetdeckillä olen seurannut samassa näkymässä esimerkiksi useita hashtag -avainsanoja ja Interactions-kolumnista huomannut heti vastaukset keskusteluihin, joissa olen mukana. Kätevää.

Tviittamisen saloihin olen päässyt sisälle yksinkertaisesti tviittaamalla. Ja aina voi oppia lisää. Sain tosi hyviä vinkkejä työkavereiden kanssa järjestämässämme #viiniijatviittii -illassa. Tapani mukaan jaoin itsekin muutaman vinkin. Illan aikana minut nimitettiin Twitterin tertiääriguruksi. Mahtavaa! Ehkäpä aktiivisesti keskustellen voi tosiaan saavuttaa vaikka sen kolmannen asteen yhteyden.

Screen Shot 2013-01-11 at 3.11.50 PM

Kategoria(t): Ilmiöt, Inhimillistä, Some, Twitter | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Etsitään tositarkoituksella

Myönnän. Ilman häpeää. Minulla on profiili deittisivustolla. Olen tavannut avannossa, lähikahvilassani ja ulkomailla netissä bongaamiani miehiä. Monen tuttavani ensireaktio on ollut puhtaan järkyttynyt: ”Oletko noin epätoivoinen?”.

Vielä muutama kuukausi sitten olin itsekin samaa mieltä, kunnes minua avarakatseisempi, kerran eronnut ystäväni sai ylipuhuttua minut: ”Se moninkertaistaa mahdollisuuden tavata sen oikean”. Hän laskeskeli, että jos tapaa yhden joka viikko, on vuoden lopussa lompakossa 52 uutta käyntikorttia.

Osa deittisivustoista on vienyt sen oikean löytämisen uudelle ulottuvuudelle. Pikseliavaruudesta voi etsiä sydänkäpystä pituuden, harrastuksen, uskonnon, horoskoopin, maanosan, kaupungin, luonteenlaadun mukaan. Asiakaslähtöistä. Aikaa ei kulu turhuuksiin.

Tärkeimpänä kohtana vastaanottajalle toimii muuttuja, jossa valitaan, mitä etsii: ystävää, kirjekaveria, pitkäaikaista vai lyhytaikaista seurustelukumppania – vai vain hauskaa vailla vastuuta. Järkevää, sillä baarissa voi mennä helposti ilta hukkaan. Mies paljastaa vasta yön kirkastuessa aamuksi, että on menossa ensi viikolla naimisiin!

Mikä saa lopulta ottamaan yhteyttä toiseen? Ilman kuvaa esiintyvälle en kirjoittaisi (liian epäilyttävää), en myöskään hänelle, joilla on upea kuva (onko hän itse kuvassa?), mutta ei mielenkiintoista sanottavaa (tyhjäpää) tai hänelle, joka ehdottaa heti tapaamista (liian päällekäyvä).

Monitasoiset sankaritarinat, joita kerrotaan niin kuvan kuin tekstinkin tasolla herättävät mielenkiintoni. Miltä kuulostaa kiipeilyä maailman korkeimmilla vuorilla harrastava mies, jolta löytyy kuva avustustyöstä Afrikasta, ja työpaikaksi on merkitty Wall Street? Ristiriitaista, mutta mielenkiintoista!

Konseptina deittisivusto on mitä mainioin. Yrityksilläkin kannattaisi olla omat deittisivustonsa. Herättäisikö jompikumpi seuraavista profiileista mielenkiintosi:

”Olen suoraselkäinen suomalainen, viihdyn korkeissakin paikoissa, enkä ahdistu ahtaista paikoista. Olen aidosti kosmopoliitti: olen kotonani niin Espoon Keilarannassa kuin Pekingissä.”

”Olen käsistäni kätevä ja suosin ajattomuutta. Luonto on minulle tärkeä, kaikista maailman paikoista Nokia on lähimpänä sydäntäni.”

Inhimillistämisen kautta yritys saa tunteisiin vetoavan persoonallisuuden. Muutamassa lauseessa yritys voi kertoa kansankielellä, mitä se tekee, mitkä ovat sen arvot ja tavoitteet. Paljon hauskempaa ja mieleenpainuvampaa kuin perinteinen yritysesittely. Ennen kaikkea: se nopeuttaa viestin perille menoa, koska yritysjargonia loistaa poissaolollaan.

Edistyksellisimmillä treffipalstoilla kannattaa vastata profiilikysymyksiin. Kone esittää niitä esimerkiksi näin: Hyväksytkö homoliitot? Jos kumppanisi pettäisi sinua, kostaisitko sen? Olisiko ydinasesota jännittävää?

Näiden perusteella amorinkaari piirtää persoonallisuuskäyrän. Tässä vaiheessa jäät viimeistään kiinni, jos esittelytekstissäsi lukee hauska, mutta käyräsi kertoo persoonasi olevan keskivertoa vakavampi.

Persoonallisuuskäyrän perustella kone etsii mahdollisimmin hyviä ”matcheja”, joiden kanssa asiat luistavat todennäköisimmin verkkaisesti. Mikäli sopivuusprosentti on 90 % (match-made-in-heaven) ei kannata epäröidä hetkeäkään, jos taas vihollisprosentin ollessa lähes 50 % (match-made-from-hell) kannattaa siirtyä suoraan seuraavaan.

Mihin tarkoitukseen yritykset voisivat sitten käyttää deittiprofiilejaan? B2B-puolella se helpottaisi uusien yhteistyökumppaneiden etsimistä, koska jokainen kertoisi avoimesti mitä etsii. Toisaalta omien arvojen mukainen yhteistyökumppani olisi helppo löytää matching-toiminnon kautta. Profiilin kautta esimerkiksi ravintolat voisivat kosiskella suoraan kohderyhmänsä asiakkaita:

”Rakastan hämyä ja kynttilänvaloa. Arvostan laatua ja nautin pitkistä keskusteluista hyvässä seurassa.”

Oli miten oli. On rohkeaa esiintyä netissä omana itsenään: puhua unelmistaan ja peloistaan. Kaikki eivät siihen pysty. Lontoolainen deittikaverini sen sanoi hyvin: ”Some just wait for it to happen, others just make it happen”.

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä ja yrityksiä. Kumpaan ryhmään sinä kuulut?

Rakkaus voi tulla odottamattomissa paikoissa vastaan, kun vain olet avoinna ottamaan sen vastaan.

Miltä näyttäisi tällainen palaverikahvi? Missä ihmiset, siellä tunteet.

Eevakaisa Mölsä

Kategoria(t): Inhimillistä, Some, Viestintä | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Porsaita pikkujouluissa oomme kaikki?

Avoimen viestinnän aikakaudella kaikki sisäinen viestintä on myös ulkoista – niin myös pikkujoulut. Pikkujouluilla voidaan esimerkiksi viestiä yrityksen arvoja ja ylläpitää imagoa. Lisäksi joulun alla järjestetty tapahtuma tai pienempikin yhteinen hetki on työnantajan tapa kiittää kuluneesta vuodesta ja osoittaa arvostusta työntekijöitä kohtaan.

Samaan aikaan pikkujoulut voivat olla yritykselle maineriski.

Vasemmalla kädellä järjestetyistä pikkujouluista jää juhlijoille lähinnä paha maku suuhun. Paikan, ruuan ja mahdollisten esiintyjien valinnassa voi epäonnistua totaalisesti, jos niitä ei ajattele työyhteisön kannalta. Juhlissa, aivan kuten viestinnässäkin, on näes tärkeää pohtia välitettävää viestiä: ”tämä on tehty teitä ajatellen”. Harmistuneet työntekijät saattavat kertoa epäonnistuneista juhlista eteenpäin – vähintään 600 parhaalle ystävälleen Facebookissa.

Suurella volyymilla järjestetyt firman maksamat pikkujoulut yt-neuvotteluiden keskellä voivat aiheuttaa ihmetystä – toisaalta täysin huomiotta jättäminenkin harmittaa.

Myös menestyvällä firmalla piilee maineriski pikkujouluissa. Mikäli työilmapiirissä ja yhteishengessä on jotain ongelmia, nousevat ne helposti esille humalaisten työntekijöiden viettäessä aikaa yhdessä. Kukaan johtaja ei varmasti haluaisi työntekijöidensä avautuvan työyhteisön ongelmista kovaan ääneen tuiterissa julkisella paikalla.

Pikkujoulukansa voi myös päivittää Facebookia tai tviittailla pikkujouluistaan (esimerkiksi hashtagillä #kaato), jolloin myös mahdolliset pikkujoulumokailut päätyvät heti nettiin tykättäväksi ja jaettavaksi.

Pikkujouluista voikin siis tosissaan kysyä: uhka vai mahdollisuus?

Itse haluan nähdä pikkujoulut (ja muutkin juhlat) suurena mahdollisuutena. Organisaatioiden ei pitäisi pelätä pikkujoulujen joutumista sosiaaliseen mediaan kaikkien nähtäville, vaan pikemminkin tuoda itse omat hienot perinteet näkyväksi. Mahdollinen maineriskikin pienenee huomattavasti, kun työyhteisön hyvinvointiin ja yhteishenkeen panostetaan ympäri vuoden.

Henkilöstön mahdolliset pikkujoulumokailutkaan eivät tunnu kasvojen menettämiseltä, jos työyhteisö on yhtä avoin ja suvaitsevainen kuin Ihmisten puolueessa.

Kategoria(t): Inhimillistä, Maine, Twitter, Viestintä | Avainsanat: , | Kommentoi

Naksumuurin voi kiertää!

Unohda karppaus ja fleksaus, nyt tulee naksumuuri. Nettikansa on viime päivinä kovasti kohkannut uudesta menetelmästä, joka on muutaman vuoden jälkeen lopulta rantautunut maailmalta tänne Suomeenkin. Naksumuuri on välittömästi saanut sekä hyväksyntää että kritiikkiä.

Naksumuurimenetelmässä saat maistella haluamiasi herkkuja, mutta vain viisi suupalaa viikossa. Sen jälkeen sipsipussi teipataan kiinni. Kyllä nyt luulisi kilojen karisevan! Mitä, viisi naksuahan menee suuhun kuin huomaamatta? Turha kitistä. Opettele valikoivaksi herkkujesi kanssa. Vai mätätkö vain naamaasi viisi ensimmäistä eteen tulevaa naksua, jonka jälkeen himoitset lisää? Vähän tuo muuri jää kismittämään ja pinnaa kiristämään – juuri kun pääsee tunkemaan hyvää sisältöä suuhunsa, tuleekin seinä vastaan.

Olen internetistä kuitenkin kuullut paljon vinkkejä siihen, miten naksumuurin voi kiertää. Voit käydä napsimassa herkkuja kaverin kiertämään laittamasta pussista tai heittää vanhan pussin tykkänään pois ja avata uuden.

Tuliko kaikille nyt aivan varmasti selväksi nokkela sanailu, joka seurasi, kun flunssaisella nenä-äänellä mainitsin M-sanan työpaikalla? Vai jutellaanko lisää naksujen napostelun ihanuudesta? Aivan, jotain piti sanomani tuosta HS.fi:n uutukaisesta maksumuurista. En vain ole siitä mitään kovin ärhäkkää mieltä itsessään. Kyllähän paketoijalle ja jakelijalle aina kannattaisi mieluummin maksaakin sisällöistä, vai? Kun rehdisti maksaa, niin aina siitä jokunen penni valuu sisältöidean alkulähteelle ja sen luettavaan, katsottavaan tai kuultavaan muotoon saattaneille tekijöille. Vaikka liian pieni ja kitkerä penni olisikin.

En tässä yhteydessä käy väittelyyn siitä, paljonko mikäkin riistokonserni vie välistä esimerkiksi toimittajien palkkioista ja tukeeko maksumuuriin taipuva lukija niitä. Maksan kympin kuussa ja pääsen täten lukemaan netti-Hesarini jatkossakin keskeytyksettä. Toisaalta – mediatalojen YT-uutisten jatkumo, toimittajaresurssien tiukentumiset ja kummalliset free-sopimukset ärsyttävät minua enemmän kuin maksun ilmaantuminen. Pitäisikö vain olla piikki mediatalojen lihassa ja kiertää muureja, minkä voi? Dyykata naksut mieluumin ne kerran kierrättäneiden ja uudelleen versioineiden medioiden kautta Amppareista?

No, maksoinpa siis omasta puolestani ja sukelsin kierteeseen, jossa luottokorttiani veloitetaan kuukausittain, kunnes muistan perua. Ei se mitään – ihan mielelläni luen uutisia. Se on oleellisempaa, että maksumuurin murtavaa kuukausimaksua maksamalla siirryin nyt käyttämään Hesarin nettivirtaa samaan tapaan kuin useita muitakin medioita. Maksan Spotifylle rajoituksettomasta musiikin kuuntelusta, Netflix, Viaplay ja AppleTV tuovat ruudulleni sisältöä. Hiljalleen vähenevät CD:iden ja DVD:iden vuoret seinänvierustalta. Valokuviakaan en ole viitsinyt aikoihin kehittää paperille. Aikakauslehtien irtonumeroiden hankkimisessa iPadille on vielä uutuudenviehätystä.

Ei tässä ole kyse siitä, että kaiken pitäisi pakolla vääntyä siihen digimuotoon. Kirjan osalta tykkään kyllä vanhasta paperisesta käyttöliittymästä. Eikä digi-Hesarissa ole niin paljoa uutta: olen tyytyväisenä tilannut Hesarin sähköistä näköislehteä jo vuosia. Kuitenkin niinkin ison instituution kuin Hesarin muuttuminen ”Spotify-tyyppikseksi” konkretisoi minulle, että median kulutuksen seuraava paradigma on nyt tätä. Ei tarvitse omistaa, vaan riittää, kun maksaa säännöllisesti oikeudesta käyttää ja kuluttaa. Sinänsä tämäkin ajattelu on vain illuusiota: eihän uutisia aiemminkaan omistanut, vaikka lehden paperinivaskan saikin omakseen kotiin.

Missä kaikkialla maksumuurikuluttaminen voisi toimia? Asuminenhan yhteiskunnassa toimiikin yleensä jo tähän samaan tapaan. Maksamme n euroa kuussa, että saamme bunkata jossain, vaikka kivempaa olisi, jos ei tarvitsisi. Kuntosalillakin olen jo taipunut maksumuurikäytännön edessä. Joukkoliikenteen maksumuurissa on meilläpäin enemmän aukkoja kuin Hesarissa: tarkastajien armeijakaan ei estä pummeja.

Mielelläni maksaisin kuukausimaksua myös rajoittamattomasta ja jonottamattomasta oikeudesta pinota kotiini viimeisimpiä kirjoja (kirjakaupan maksumuuri vs. kirjasto) tai ruokakaupan, ravintolan antimien tai kampaamon palveluiden käyttöön. Alkon suurkuluttajille kuukausittainen maksumuuri olisi varmasti menestys nykyisen kertaluontoisen sijaan.

Maksumuuri (lue: naksumuuri) ei välttämättä ole avain laadukkaampiin sisältöihin (lue: bikinivartaloon) ja muuhun auvoon – vaikka tässä vaiheessa on vielä lupa olla toiveikas. Mutta ainakin julkinen keskustelu siitä saa hieman ajattelemaan, mitä haluaa kuluttaa ja miksi.

Kategoria(t): Epäsosiaalinen media, Hassua, Ilmiöt, Media, Some, Trendit | Avainsanat: | Kommentoi

Marraskuu tappaa sisällöntuottajan?

Tämän kirjoituksen avaava huomio ei ole kovin kekseliäs tai omaperäinen. Se on kuultu kahvipöydissä ja vastauksena kuulumisten kyselyyn lukemattomia kertoja tässä viimeisen kuukauden aikana.

Siis se, että kiirettä on ollut. Töissä ja myös vapaa-ajalla. Kuten kaikilla loka-marraskuussa.

Olen huomannut, että oma kiireeni vaikuttaa selvästi myös erilaisten digi- ja somekanavien käyttöön. Tai ainakin käyttöaktiivisuuteen ja käyttötapoihin. Olen huomannut luovani itselleni ihmeellisiä ”blokkeja” (en keksinyt mitään käännöstä writer’s block –sanonnalle, onko sellaista edes olemassa?).

Pahimpana esimerkkinä uuden puhelimen käyttöönotto. Sain uuden hienon puhelimeni jo syyskuussa työpisteelleni, mutta sain aikaiseksi ottaa sen käyttöön vasta toissapäivänä. Sinnittelin vanhalla ja heikosti toimivalla puhelimellani, vaikka uusi odotti pakkauksessa. Syynä oli se, että en mielestäni ehtinyt uhrata aikaa sen käyttöönottoon.

Loin itselleni myös hetki sitten pahan 1000. twiitin blokin. Aloin miettiä jotain todella säväyttävää ja nerokasta kirjoitettavaa tuhannenteen twiittiini. Mutta sellaistapa ei yllättäen tullut mieleen. Aivan kuin joku edes huomaisi, että siinäpä tulee nyt tuhannes twiitti, kylläpä on oivaltava. Mutta sain hyvän tekosyyn olla twiittaamatta muutaman päivän, kun aikaa siihen ei tuntunut olevan.

Samoin kävi myös tämän bloggauksen kanssa. Tämänhän piti ilmestyä jo viime viikolla. Mutta en mielestäni ehtinyt keskittyä aiheen miettimiseen saati sitten kirjoittamiseen. Joten loin mielessäni blogwriter’s blockin ja keskityin harmittelemaan sitä, kun aihetta ei meinaa löytyä. Nyt tätä kirjoittaessani mieleen tulee kuitenkin useita muitakin aiheita, joista olisin voinut kirjoittaa.

Facebookissa päivitysteni väli alkoi venyä. Luovuin myös ainakin hetkellisesti kokonaan Foursquaren käytöstä, koska palvelu tökki pari päivää ja näin tilaisuuteni luopua siitä kokonaan.

Kuitenkin olen lukenut verkossa jaettuja uutisia yhtä ahkerasti kuin ennenkin. Tweetdeck on ollut auki jatkuvasti ja samoin Facebook. Olen jopa retweetannut mielenkiintoista sisältöä sekä kommentoinut kaverieni päivityksiin. Koen olevani uutisista ja maailman tapahtumista yhtä kartalla kuin aiemminkin.

Olen siis käyttänyt aikaani edelleen somen seuraamisen, mutta omaan tekemiseen, on se sitten puhelimen käyttöönotto, sisäänkirjautuminen tai kirjoittaminen, ei tunnu aikaa löytyvän.

Siirryin kiireen takia sisällöntuottajasta pelkäksi sisällön seuraajaksi. Jotenkin se tuntuu nykyaikana lähes rikollisen väärältä, erityisesti kun meidän ns. diginatiivien pitäisi olla osa ahkeraa sisällöntuottajien armeijaa. Selvästi ainakaan omat aivoni eivät ole tätä uutta roolia omaksuneet. Toivottavasti muilla on tilanne paremmin, muuten seurattava sisältö loppuu loppusyksyn pimeinä iltoina kokonaan.

Kategoria(t): Foursquare, Ilmiöt, Some, Twitter | Avainsanat: , , , | Kommentoi